Sinä riität.

Ystävän kanssa käydyn inspiroivan keskustelun myötä sain kesälomalla mahdollisuuden pohtia ja peilata mitä "olla tekemättä mitään" tai "olla aikaansaamaton" oikeastaan tarkoittaa ja onko sellaista edes olemassa. Tarkoittaako lapsen kanssa yhteisten päiväunien nukkuminen, lukeminen, piirtäminen, leikkiminen, uiminen, riippumatossa hengailu kuunnellen lintujen laulua, ihmetellen perhosia, käpyjä ja ruohonkorsia, jutellen, kertoen tarinoita, halaillen, pussaillen ja hassutellen että on ollut tekemättä mitään tai että on ollut saamatta aikaan mitään?

Miltä maailma näyttäisi ja millaista elämä olisi jos käyttäisimme enemmän aikaa hetkessä olemiseen; oman kehon kuuntelemiseen, itsetutkiskeluun, toisen kanssa läsnä olemiseen, pienten asioiden ihmettelemiseen? Voisimmeko olla armollisempia itsellemme, vaatia itseltämme pikkuisen vähemmän ja silti uskoa että olemme arvokkaita ja että jokainen vanhempi, me itse mukaan lukien, teemme aina parhaamme - sen tiedon ja taidon mukaan ja niiden voimavarojen ja resurssien puitteissa, joita meillä siinä hetkessä on. Että riitämme, sellaisena kuin olemme, siinä hetkessä.

Elämää mullistava äitiys

Äidiksi tuleminen on monellakin tapaa elämää mullistava kokemus. Se voi olla ensimmäinen kerta kun kuulemme oman kehon ja mielen kutsun hidastaa tahtia; sisäinen äänemme ohjaa meitä pysähtymään, valmistaen meitä uuteen elämänvaiheeseen ja tulevaan vanhemmuuteen. Alamme ehkä pohtimaan elämänarvojamme uudesta näkökulmasta ja saatamme tulla enemmän tietoiseksi omista ajatuksista, tunteista, odotuksista ja vaatimuksista itseämme kohtaan. Muutoksen keskellä on löydettävä uudenlainen tasapaino ja itsearvostus. Vauvan synnyttyä on antauduttava ja sopeuduttava vauvan tarpeisiin, samalla vaalien omia.

Suomessa pitkät vanhempainvapaat ja siihen päälle mahdolliset hoitovapaat antavat kaikki mahdollisuudet rauhassa sopeutua uuteen elämänvaiheeseen ja kaikkiin sen mukana tuomiin ajatuksiin ja tunteisiin. Suorituskeskeisessä kulttuurissamme voi kuitenkin olla vaikea antaa sopeutumiselle ja uuden tasapainon löytämiselle kaikki se aika ja tila minkä se tarvitsee. Muistan itse vauvani ollessa vasta parin viikon ikäinen, saaneeni tutuilta kysymyksiä ja kommentteja kuten "miten meinasit saada aikasi kulumaan äitiyslomalla?" tai "oletko ajatellut hyödyntää äitiyslomasi johonkin kehittävään?". Muistan ajatelleeni, että onhan minulla tässä raskaus ja synnytys käsiteltävänä, imettäminen, vastasyntynyt hoidettavana, uuden identiteetin luominen sekä itseeni ja muuttuneeseen kehooni tutustuminen meneillään. Aloitetaan vaikka niistä ja katsotaan sitten mitä kaikkea kehittävää tekemistä keksin...

Luin Oppi&ilo:n sivuilla taannoin artikkelin "Vanhemmuuteen ei tarvita erityisosaamista, rakkaus ja läsnäolo riittävät", jossa psykologi Leea Mattila rauhoittelee uusia vanhempia, että huoli pois; vanhemmuuteen ei tarvita erityisosaamista, rakkaus, läsnäolo ja antautuminen vauvan kanssa yhdessä olemiseen riittävät. Samoihin aikoihin kävin erään odottavan äidin kanssa keskustelua siitä kuinka voi myös syntyä stressiä siitä että stressaa. Ja tämä onkin mielenkiintoinen aihe, sillä kohtaan usein odottavia äitejä ja tuoreita vanhempia, joille juuri tämä on yksi stressitekijä lisää. Läsnäolostakin tulee paineita. Pelkästä olemisestakin tulee suorittamista. Syntyy stressiä siitä osaammeko olla tarpeeksi läsnä vauvallemme ja otammeko äitinä nyt varmasti tarpeeksi rennosti.

Odotukset äitiydestä

Kun olemme läsnä, emme mieti sitä olemmeko läsnä vai emme ja teemmekö sitä oikein. Läsnäolo on tila, jossa olemme ja elämme käsillä olevaa hetkeä, eikä se ole sen ihmeellisempää vaikka ihmeellisiä asioita se meille usein tarjoaakin. Se on pysähtymistä, uteliaisuutta, tarkkailua, ihmetystä ja hyväksymistä. Kun olemme läsnä, emme koe aikaansaamattomuutta, sillä emme mieti tekemättömiä asioita tai murehdi tulevaa. Vastasyntyneen vauvan kanssa se usein tapahtuu kuin itsestään (kiitos hormonienkin), vaikka emme sen enempää asiaa miettisi. Pysähdymme ihastelemaan vauvan eleitä ja ääniä, juttelemme, kosketamme ja toimimme vauvan tarpeiden mukaan. Ja se on juuri sitä rakkautta ja läsnäoloa, josta Mattilakin puhuu, ja se riittää.

Entä sitten kun vauvakupla puhkeaa ja elämme arkea taaperon tai teini-ikäisen kanssa? Miten säilyttää uteliaisuus, ihasteleminen ja hyväksyminen kun itsenäistymisvaiheessa oleva taapero ei halua pukea ulkovaatteita vaikka pitäisi lähteä bussiin ja ruokakin on syömättä ja päiväunet nukkumatta ja kaikkia kiukuttaa. Niin. Riitämmekö silloinkin kun olemme lamaantuneita väsymyksestä, emme jaksa olla kiinnostuneita lapsemme puuhista tai ylipäätään mistään. Entä sellaisina päivinä kuin tuntuu että olemme kaikkea muuta kuin läsnä ja että meillä ei ole mitään annettavaa?

Useimmiten riittämättömyyden tunne syntyy kiireestä, paineista ja odotuksista joita sekä ympäristö, että me itse luomme. Muiden ihmisten, ammattilaisten, asiantuntijoiden ja aikakautemme kasvatusoppaiden vaivihkaa meihin iskostuvat neuvot ja näkemykset ohjaavat toimintaamme ja valintojamme. Saatamme ajautua tilanteeseen, jossa elämme elämäämme ja kasvatamme lapsiamme ikään kuin ulkopuolelta ohjattuina, joka saattaa joskus tuoda haasteita tilanteisiin, joissa ei alun perin ollut haastetta. Saamme jatkuvasti neuvoja, pyysimme niitä tai emme, ja unohdamme helposti että olemme useimmiten itse oman vanhemmuutemme parhaita neuvonantajia. Kadotamme kyvyn luottaa itseemme vanhempina ja joskus epävarmuus tai huoli omasta riittävyydestä saattaa näkyä vanhemmuuden suorittamisena. Saatamme luoda itsellemme niin suuria paineita hyvästä vanhemmuudesta ja tavoitteellisesta kasvatuksesta, että unohdamme ajan saatossa sen kaikista tärkeimmän; läsnäolon.

Olemisen tila ja taito

Lapset ovat täydellinen esimerkki läsnäolon taidosta. Lapsi omistautuu täysin sille, mitä hän tekee, elää vain tässä hetkessä, kokee kaikilla aisteilla. Hän ihmettelee ympärillään olevaa maailmaa tavalla joka meissä kaikissa elää, mutta jonka moni meistä on unohtanut kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä. Se lapsenomainen uteliaisuus ja hämmästys, kyky antautua hetkelle. Viettää useita minuutteja ihmetellen puiden lehtien havinaa tuulessa, lintuparven muuttolentoa tai sadepisaroiden leviämistä veden pinnalle. Antautua olemisen tilaan, jossa meillä on aikaa ja tilaa kohdata, kuunnella ja ihmetellä itseämme ja maailmaa ympärillämme.

Läsnäolo vaatii aina pysähtymistä, vaikka pysähtyisimme vain yhden hengityksen verran. Juuri ne pienet pysähtymiset tarjoavat meille mahdollisuuden tulla tietoiseksi omista tavoistamme toimia; nähdä totuus omassa elämässämme. Läsnäoloa ei voi suorittaa eikä se tule vaatimalla. Läsnäolotaitoja voi tietoisesti harjoitella, tai ne voivat huomaamatta kehittyä monen erilaisen tekemisen, kuten liikuntaharrastuksen, taiteen tekemisen tai pienten arkisten hetkien kautta. Joskus laskeudumme läsnäolon tilaan miettimättä sitä sen enempää, kun elämässä tapahtuu jotain, joka saa meidät pysähtymään. Säilyttääksemme yhteyden itseemme ja ollaksemme läsnä omassa arjessamme, samalla vastaten omiin ja lastemme tarpeisiin, vaatii se myös usein että teemme tietoisia päätöksiä siitä mihin käytämme aikaamme ja energiaamme; millaisille näkemyksille ja vaatimuksille altistamme itsemme, keneltä otamme vastaan neuvoja tai kenen kanssa vietämme aikaa. Nykypäivänä on myös hyvä tarkastella ja tehdä tietoisia päätöksiä sen mediasisällön suhteen, jolle altistamme itsemme. Jos jokin asia tai ihminen vie meiltä enemmän energiaa kuin antaa, voimme olla altistamatta itseämme kyseiselle asialle; joskus on ehkä luovuttava jostain kokonaan, saadaksemme jotain paljon arvokkaampaa tilalle.

Kun olemme läsnä, mieli on kirkas ja olemme herkempiä kuulemaan, mitä sisäinen äänemme meille kertoo. Liiankin usein kohtaan tuoreita (ja kokeneitakin) äitejä, jotka tietäisivät ja osaisivat toimia itsensä ja lapsensa parhaaksi, mutta muiden neuvot ja näkemykset saavat heidät toimimaan jopa itseään vastaan, joka ei loppupeleissä palvele yhtään ketään. Niin, on hyvä muistaa että jonkun hyvää tarkoittava neuvo heijastaa aina hänen omaa todellisuuttaan ja elämäntilannettaan, eikä välttämättä ole alun alkaenkaan mahdollinen toteuttaa samalla tavalla omassa elämässä. Asiantuntijoiden neuvot ja näkemykset voivat ohjata oikeaan suuntaan kun koemme olevamme neuvottomia, mutta niidenkin suhteen kannattaa aina kuulostella ja miettiä millä tavalla ne palvelevat omia tarpeitamme vai palvelevatko laisinkaan.

Tuoreena vanhempana voi joskus kokea hukkuvansa kaikkien ulkopuolelta tulevien neuvojen ja näkemysten alle, Jokainen äiti, jokainen vauva ja jokainen perhe on kuitenkin ainutlaatuinen. Jokainen elää oman sisäisen maailmansa ja oman todellisuutensa puitteissa, joista ulkopuolella olevat tietävät hyvin vähän. Kun olemme läsnä, meidän on helpompi tehdä päätöksiä itseämme kuunnellen ja toimia tavalla joka palvelee meidän omia, lastemme ja perheemme tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla. Kun olemme läsnä, tunnistamme myös herkemmin sen, milloin voimme luottaa omaan arviointikykyymme ja milloin kaipaamme neuvoja tai tukea muilta. On uskottava siihen että jokainen vanhempi, me itse mukaan lukien, teemme aina parhaamme -sen tiedon ja taidon mukaan ja niiden voimavarojen ja resurssien puitteissa, joita meillä siinä hetkessä on; että riitämme, sellaisena kuin olemme, siinä hetkessä.

Kirjassa The fourth trimester, Kimberly Anna Johnson pohtii kuinka tiedostamaton tai tietoinen täydellisyyden tavoittelu ja hallinnan tarve voivat vaivihkaa nostaa päätään ja tuoda omat haasteensa vauva-aikaan ja äitiyteen. Äidiksi tuleminen muuttaa identiteettiämme ja minäkuvaamme perusteellisesti ja itsevarmuutemme, itsekunnioituksemme sekä omanarvontuntomme saattavat olla koetuksella. Johnson kirjoittaa mielestäni hienosti siitä kuinka synnytyksen jälkeinen aika eli ns. neljäs raskauskolmannes kutsuu meitä hidastamaan ja omaksumaan uudenlaisen rytmin; astumalla tilaan, jossa ajantaju hämärtyy ja päivä voi tuntua loputtomalta, samalla kuin viikot kuluvat ja voi tuntua siltä kuin emme olisi vaihtaneet vaatteita, käyneet suihkussa tai tehneet muuta kuin hoitaneet vauvaa. Hitaina päivinä sisäinen tuomitseva äänemme, joka määrittelee meidät tehtyjen asioiden ja suoritusten perusteella, saattaa voimistua. Omanarvon tunteemme kokee kolauksen kun päivästä ei ole jäänyt muuta käteen kuin imetyksestä arat nännit, vaikka koko ajan tuntuu että olisimme olleet tekemässä jotain.

"Se että äitinä olet kasvattanut vauvaa yhdeksän kuukautta omassa kehossasi, jonka jälkeen hoivaat, ruokit ja olet olemassa lasta ja itseäsi varten riittää." -Kimberly Ann Johnson

Riittävän hyvä äiti

Kun opimme antautumaan jatkuvalle muutokselle ja hyväksymään sen osana elämäämme sen sijaan että taistelemme sitä vastaan, äidiksi tuleminen ja vauva-aika voi olla täynnä oivalluksia ja henkistä kasvua. Kun ymmärrämme riittämättömyyden tunteen taustalla olevat tekijät ja tarpeet, meidän on helpompi antaa itsellemme anteeksi, arvostaa itseämme ja hyväksyä itsemme sellaisena kuin olemme; tuntea että minä riitän tällaisena. Vanhemmuuden mukana tuoma muutos meissä, oli se sitten paljastava tai peittävä, on kuitenkin usein merkittävin siirtymävaihe elämämme aikana.

Äidiksi tulemisen myötä voi herätä ajatuksia siitä mikä omasta tai muiden mielestä tekee meistä riittävän hyvän äidin ja miten arvotamme itseämme. Se voi avata syviä lapsuuden haavoja ja samalla johtaa oivalluksiin, jotka tukevat ja opastavat meitä omassa vanhemmuudessamme. Sekä sisäinen että ulkoinen maailmamme muuttuu äitiyden myötä ja näyttäytyy myös konkreettisesti lapsen ja oman vanhemmuuden kasvaessa ja kehittyessä. Silti, kuten Johnson kirjoittaa, on yksi asia joka ei muutu; synnynnäinen ihmisarvomme, joka ei ole riippuvainen siitä kuinka paljon saamme aikaiseksi tai kuinka paljon annamme. Madaltamalla itseemme kohdistuvia odotuksia ja vaatimuksia, voimme itse vaikuttaa paljon siihen millainen vauva-ajasta ja lapsiperhearjesta tulee ja miten suhtaudumme omaan äitiyteemme.

Läsnäolo ja hetkelle antautuminen ei tarkoita että ei voisi olla tehokas, tehdä monta asiaa samaan aikaan, kirjoittaa tehtävälistoja itselleen tai omistautua sekä itselleen, perheelleen, työlle että harrastuksille, vaan liittyy enemmänkin siihen että oma tekeminen ohjautuu sisältäpäin eikä määräydy sen perusteella mitä kuvittelemme muiden odottavan meiltä tai tiedostamattomista tarpeestamme todistaa omaa arvoamme tehtyjen asioiden tai suoritusten perusteella. Läsnäolon ja pysähtymisen myötä joudumme aina kohtaamaan itsemme, ja toisaalta vain sen kautta voimme oppia hyväksymään oman keskeneräisyytemme ihmisenä ja vanhempana. Voimme myös opetella suhtautumaan itseemme ja hetkittäiseen riittämättömyyden tunteeseen kevyemmin.

Kun lapsi on pieni ja hänen maailmansa on täysin auki, meillä on ainutlaatuinen tilaisuus tutustua hänen sisäiseen maailmaansa ja antaa itsemmekin antautua sille lapsenomaiselle uteliaisuudelle ja kekseliäisyydelle jota hän jatkuvasti ammentaa ja meille jakaa. Eikä se lopu lapsemme kasvaessa aikuiseksi. Meidän tarvitsee vain olla läsnä, kuunnella ja olla kiinnostuneita. Osoittaa arvostusta ja luottamusta lapseen. Rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on ja sallia myös hänen rakastaa meitä sellaisena kuin olemme, koko meidän keskeneräisyydessämme. Ehkä siis läsnäolon taito onkin vaan jäävuoren huippu, ja pinnan alla on kaikki ne asiat jotka estää meitä sallimasta sen; oma keskeneräisyys ja riittämättömyys, pelko näyttäytyä ilman naamiota. Kykyä rakastaa ja tulla rakastetuksi juuri sellaisena kun tässä hetkessä olemme.

Rento Äiti, 8.7.2020