Kehoterapiaa ja korjaavia kokemuksia
Mitä jos maailma olisikin paikka, jossa jokainen meistä tulisi nähdyksi ja kuulluksi? Kohdatuksi ja hyväksytyksi tunteineen, ajatuksineen ja kaiken sen kanssa, jota mukanaan kantaa. Ajatuksia kanssani on jakamassa Rosen-terapeutti, Essential Motion-ohjaaja sekä PBSP-terapeutti Riitta Saarikko.
Riitta on Viisas keho Oy - Wise Body Ltd yrityksen perustaja, joka on työskennellyt kehotietoisuuden parissa yli kaksi vuosikymmentä Rosen-terapeuttina, Essential Motion-ohjaajana, työnohjaajana, Pilates Health-ohjaajana, kehotietoisuuskouluttajana ja nykyään myös PBSP-terapeuttina.
Riitan ja minun polut ristesivät ensimmäisen kerran tiettävästi muutama vuosi sitten Kemiönsaaren Kalkholmenilla MUME-minifestareilla, kun Riitan ohjauksessa sain tutkia läsnäolevaa liikettä vanhan kalkkivaraston raunioilla, viulunsoiton säestämänä. Sen lisäksi, että olen viettänyt kaikki kesät lapsuudesta saakka tietämättäni Riitan naapurissa, käynyt samassa kyläkaupassa ja soutanut samoilla vesillä, olen myös saanut tuntea hänen kosketuksensa, tulla nähdyksi ja kuulluksi, tuntea ja täristä, huutaa ja olla hiljaa. Päästää irti ja rakentaa uudelleen, turvallisessa tilassa.
Mitä kehoterapia on?
Viime vuosina traumatietoisuus on nostanut päätään ja kiinnostus täydentäviin hoitomuotoihin, kuten kehoterapiaan, on alkanut lisääntymään myös terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa. Kun keho-mieli yhteyden ymmärtämisen merkitys kokonaisvaltaisessa hoitotyössä kasvaa, myös keholliset hoitomuodot alkavat löytämään vakiintunutta paikkansa yhteiskunnasta.
Kuten Riitta heti aluksi muistuttaa, kehoterapeutti ei ole suojattu nimike ja käytännössä kuka vaan voi kutsua itseään kehoterapeutiksi. Niinpä kehoterapia voi olla lähes mitä tahansa, johon palvelua tarjoava kehoterapeutti on erikoistunut. Kehoterapia on siis enemmänkin yleisnimike terapeuttisille menetelmille, jossa työskentelyn lähtökohtana on kehon ja mielen yhteys.
Riitalle kehoterapia merkitsee ennen kaikkea hiljaista kehollista läsnäoloa ja turvallista tilaa, jossa voi tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Tilaa, jossa voi luoda kontaktin sydämestä sydämeen, sanojen taakse. Ihmisen potentiaalin kanssa työskentelemistä ja sen rakentamista. Yhteyden vahvistamista niihin vaiheisiin elämässä, kun sanoja ei ole, syntymään ja kuolemaan.
Vaikka kehoterapia usein yhdistetään kosketukseen, jota mm. Rosen-terapiassa käytetään, sen ei ole pakko olla sitä. Kehoterapiaan hakeutuessa ei tarvitse olla valmis kaikkeen tai oikeastaan mihinkään, vaan tärkeintä on halu työskennellä oman kehon kanssa, se riittää. Joskus turvallista tilaa voidaan lähteä rakentamaan aistien ja tiedostavan läsnäolon kautta, kuuntelemalla ja sallimalla. Pikku hiljaa tunnustelemalla, mitä seuraavaksi tehdään. Se voi olla kosketusta tai etäisyyttä, liikettä tai ääntä, kokemuksien jakamista tai ohjaavia kysymyksiä.
Erityistä kehoterapiassa käytettävillä kehollisilla menetelmillä on, että ne eivät ensisijaisesti pyri ymmärtämään esiin nousevia tunteita vaan ennemminkin olemaan niiden kanssa turvallisessa tilassa.
Korjaavat kokemukset ja uudet muistot
Kun puhutaan korjaavista kokemuksista, kyse on lähinnä symboliikasta. Korjaavia kokemuksia voi syntyä elämässä spontaanisti, kun tilalle tulee uusia eheyttäviä kokemuksia. Traumaattisista ihmissuhteista voi toipua kun tilalle tulee uusia turvallisia suhteita. Oma vanhemmuus voi tarjota korjaavia kokemuksia omiin lapsuuden vaille jäämisiin ja jos taas taustalla on vaikeita kokemuksia tai muistoja omasta vanhemmuudesta, voi korjaavia kokemuksia syntyä myöhemmin isovanhemmuuden myötä. Korjaavia uusia muistoja voi rakentaa myös Pesso Boyden System Psychomotor, eli PBSP-terapian avulla.
PBSP-terapeutiksi valmistunut Riitta soveltaa menetelmää niin yksityisasiakkaiden kuin ryhmien kanssa, pitää kesäkursseja saaristossa, käy luennoimassa menetelmistä terveydenhuollon ammattilaisille ja järjestää ammatillista täydennyskoulutusta kansainvälisesti sertifioiduksi PBSP-terapeutiksi. Riitan myötä minäkin olen saanut kurkistuksen PBSP:n maailmaan ja keskustellessamme aiheesta innostus on käsin kosketeltavaa.
Lyhyesti sanottuna Psykomotorinen Pesso Boyden terapia, eli PBSP tarjoaa välineitä traumoista toipumiseen ja terveen minuuden vahvistamiseen. Menetelmä perustuu ajatukseen ihmisen viidestä perustarpeesta; paikka, hoiva, suojelu, tuki ja rajat, joihin uusia korjaavia muistoja rakennetaan. Riitta täsmentää, että kun lapsi kasvaa ja kehittyy, näiden perustarpeiden täytyy täyttyä niin konkreettisesti kuin symbolisesti. Esimerkiksi lapsi tarvitsee konkreettisen paikan eli kodin, perheen ja sylin ja hän tarvitsee myös kokemuksen siitä että hänellä on ollut paikka vanhemman sydämessä ja mielessä.
Kun näiden kehitystarpeiden äärellä on vaille jäämistä tai traumoja, on mahdollista että emme koskaan pääse potentiaaliimme tai uskalla toteuttaa unelmiamme, sillä tyydyttämätön perustarve tulee aina väliin. Jos esimerkiksi on joutunut itse viemään itseensä eteenpäin elämässä alusta saakka, kukaan ei ole kannustanut ja muiden antama tuki on puuttunut, voi aikuisena alitajuisesti tai tietoisesti kokea kaipaavansa tukea muilta esimerkiksi omien unelmiensa toteuttamiseen. Syntyy noidankehä; jos tukea ei ole lapsena tai nuorena ollut, niin kokemus on usein aikuisena se että sitä ei ole missään, eikä sitä osaa nähdä silloin kun sitä olisi.
PBSP-terapiaistunto eli rakennelmatyöskentely
Ryhmässä toteutettavassa PBSP-rakennelmatyöskentelyssä korjaavat uudet muistot voivat tunnetasolla avata elämään uusia mahdollisuuksia ja auttaa käsittelemään myös menneisyyteen liittyvää surua, täyttämällä elämässä aikaisemmin vaille jääneet tarpeet symbolisesti. Periaatteessa ihan jokaisella meistä on taustallaan vaille jäämisen kokemuksia jonkin tai useamman perustarpeen osalta, olennaisinta on kuitenkin kuinka merkittäviä ne ovat ja kuinka ne vaikuttavat kykyymme toimia ja toteuttaa itseämme ja elämäämme.
Vahvistamalla kehon ja mielen yhteyttä esimerkiksi kehoterapeuttisten menetelmien avulla, voimme tulla tietoisemmaksi niistä tyydyttämättömistä perustarpeista joita kannamme mukanamme ja päästä peruskysymysten äärelle; miltä kehossani tuntuu ja miten pystyn sallimaan ne tunteet? Tai havahtua ajatukseen että on ehkä olemassa jokin toinenkin tapa olla tässä kehossa, tässä maailmassa.
PBSP-rakennelmatyöskentelyssä on lupa pyytää sitä, mitä tarvitsee; kosketusta, sanoja, eleitä, etäisyyttä ja läheisyyttä. Ennen PBSP-terapian syvällisen rakennelmatyöskentelyn aloittamista, terapeutin kanssa on hyvä tutkia onko PBSP-rakennelmatyöskentely omaan tilanteeseen sopiva. Vaikka syvällinen rakennelmatyöskentely voikin tarjota eheyttäviä ja korjaavia kokemuksia, saatetaan astua aika isolle kentälle ja avata ovia, jotka täytyy kyetä myös sulkemaan. Riitan mukaan onkin tärkeää että kehotietoisuutta herätellään kehollisilla harjoituksilla ennen syvällisempää rakennelmatyöskentelyä. Mitä oma keho kertoo omista tarpeista? Mitä tunteita ihmisten eleet tai tietty etäisyys herättävät minussa? Miten pyydän sitä, mitä tarvitsen?
Oma kokemukseni PBSP-menetelmistä ja syvällisemmästä rakennetyöskentelystä on ollut käänteentekevä niin traumojen ymmärtämisessä, käsittelemisessä kuin niihin liittyvässä surutyössä. Vaikka vaikeat muistot säilyvät tarinana mielessä, niihin kiinnitetyt tunteet voivat PBSP-terapian avulla muuttua, luoden ikään kuin uuden mahdollisuuden, tunteen tai kehollisen tuntemuksen alkuperäisen muiston rinnalle.
Kehoterapiaa ja korjaavia kokemuksia elämän siirtymävaiheissa
Olemme Riitan kanssa yhtä mieltä siitä, että kehotyöskentely voi olla paikallaan elämän suurissa siirtymävaiheissa, kuten raskauden, synnytyksen ja äidiksi tulon aikana. Lähtökohta on usein että olemme elämän aikana vieraantuneet kehostamme, kun taas raskaus, synnytys ja äitiys ovat hyvin kehollisia kokemuksia ja saattavat herkästi nostaa pintaan vaille jäämisiä ja traumoja, joita olemme kantaneet mukanamme ja pitäneet suojassa koko siihenastisen elämämme ajan.
Vaikka olisikin tärkeää, että perusterveydenhuollossa kyettäisiin jo ennen raskautta tai viimeistään raskauden aikana tunnistamaan aikaisemmat vaikeat elämänkokemukset ja traumat, jotka voivat lisätä synnytyspelkoa, vaikuttaa synnytyskokemukseen sekä lisätä raskaus- ja vauva-ajan mielenterveyden häiriöitä, asia ei ole niin yksinkertainen. Jos ihmisellä on vahva suoja päällä, hän ei välttämättä itsekään tunnista oman elämänsä kipukohtia ja traumoja, vaan vaaditaan suurempi kriisi, joka kysymättä repii rikki tiukassa olleen suojan.
Synnytyskokemukseen liittyy vahvasti saman tyyppisiä perustarpeita, kuin mitä PSBP-terapiassa työstetään; paikka, hoiva, suojelu, tuki ja rajat. Synnytys voidaan kokea traumaattisena, vaikka se ei ulkopuolelta siltä näyttäisikään. Traumaattiseen synnytyskokemukseen voi liittyä mm. omien rajojen ylittyminen niin fyysisesti kuin psyykkisesti, yksin jäämisen tunne, riittävän tuen tai huolenpidon puute, hallinnan menettäminen, turvattomuus ja kuolemanpelko. Samoja elementtejä voi nähdä myös kokemuksissa lapsettomuushoidoista, keskenmenosta, abortista ja kuolleen lapsen synnyttämisestä.
Keskustelumme lähtee sivuraiteille länsimaisen kulttuurin haasteisiin ja korjaaviin kokemuksiin, joita syntyy mm. rituaalien kautta. Länsimaisessa kulttuureissa vaikeisiin asioihin liittyy monesti häpeää ja niitä käsitellään usein piilossa muilta, yksin tai lähipiirin kesken. Yhteisöllisten rituaalien myötä häpeä poistuu kun vaikeiden asioiden ja surun kanssa tullaan esiin. Esimerkki tästä on mm. Japanissa harjoitettava Mizuko kuyo-rituaali keskenmenneille, abortoiduille ja kohtuun kuolleille lapsille.
Joskus aikaisempi vaikea kokemus vanhemmaksi tulon yhteydessä tai traumaattinen synnytyskokemus voi saada toisen mahdollisuuden uuden raskauden myötä ja korjaavia kokemuksia voi syntyä uudelleen vanhemmaksi tulon tai uuden synnytyskokemuksen kautta. Aina näin ei kuitenkaan ole, vaan kokemukset voivat myös uudelleen traumatisoida.
Herää ajatus, mitkä ovat edellytykset hyvälle synnytyskokemukselle ja millaisia esteitä taustalla voi olla? Onko paikalla, hoivalla, suojelulla, tuella ja rajoilla merkitystä, jos keho ja mieli ovat turvattomassa tilassa, kykenemättömiä näkemään tai ottamaan vastaan hoivaa, suojelua ja tukea, pitämään kiinni rajoista, tulemaan nähdyksi ja kuulluksi.
Jos synnytyskokemuksen taustalla on tyydyttymättömiä perustarpeita, voidaan ajatella, että korjaava kokemus tulisi rakentaa perustarpeen alkulähteelle, omaan lapsuuteen. Näin jos ajatellaan, PSBP-terapian tulisi olla osa synnytykseen ja äitiyteen valmistautumista ja toisaalta se ei koskaan voisi sitä olla, sillä halu työskennellä oman kehon ja tunteiden kanssa on aina lähdettävä ihmisestä itsestään, kun hetki on otollinen ja ihminen on itse siihen valmis, tai kun se ei enää anna vaihtoehtoja. Tarve ei siis ole lähteä avaamaan ja käsittelemään omia lapsuuden ajan traumoja heti kun raskaustesti näyttää plussaa.
Riitta nostaa esiin, että omien menneisyyden haavojen läpikäyminen voi vaatia paljon voimavaroja ja että jos ennen raskaaksi tuloaan ei ole ollut kosketuksissa omien haavojen kanssa, ei raskaana ollessa niihin välttämättä pääse käsiksi. Esimerkiksi Rosen-hoito voi olla raskaana olevalle keino rentoutua, ilman että mitään käsiteltävää nousee pintaan. Näin äidin keho suojelee kohdussa kasvavaa lasta ja suuntaa voimavaransa tulevaan synnytykseen ja äitiyteen.
Ihminen, joka on alkanut tutkimaan oman elämänsä kipukohtia jo ennen raskauden alkamista, voi pystyä sitä jatkamaan raskauden aikanakin. Tärkeämpää synnytykseen ja äitiyteen valmistautumisessa on kuitenkin omien sisäisten voimavarojen ja keho-mieli yhteyden vahvistaminen, luottamuksen lisääminen ja turvallisen tilan rakentaminen niin kehoon kuin mieleen.
Tarve tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi
Lopulta kyse on hyvinkin yksinkertaisista asioista ja se kaikista tärkein, joka myös useaan otteeseen on noussut keskustelumme aikana esiin; ihmisen tarve tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Kun ihminen käy läpi vaikeita asioita, toisen ihmisen syvällinen läsnäolo voi olla toivon hippu, joka palauttaa takaisin elämään. Joskus apua tarvitaan enemmän ja viime vuosina myös perusterveydenhuollon puolella traumainformoitu työote on lisääntynyt ja keskustelua on alettu käymään enemmän myös julkisesti.
Traumatisoituminen ei ole kenenkään oma valinta tai heikkous, vaikka riskitekijöitä esimerkiksi synnytyksessä traumatisoitumiseen ollaankin viime vuosina alettu tunnistamaan enemmän, samalla kun perinataalimielenterveyden hoitopolkuja jatkuvasti kehitetään. Olisipa hienoa jos tulevaisuudessa kehoyhteyttä tuettaisiin vieläkin monipuolisemmin ja perustarpeista pidettäisiin huolta niin raskauden aikana, synnytykseen valmistautuessa kuin synnytyksessä ja siitä toipumisessa. Jos traumoja nousee pintaan, PBSP-terapia voisi olla yksi toimiva tapa niitä työstää.
Kenenkään ei tulisi jäädä yksin vaikeiden tai traumaattisten kokemusten kanssa eikä koskaan ole myöhäistä saada korjaavia kokemuksia tai rakentaa uusia muistoja. On olemassa toisenlainenkin tapa olla tässä kehossa, tässä maailmassa. Kuten neljävuotias lapsenikin totesi pienen arkisen kuolemanpelko-romahduksensa jälkeen, että äiti, parasta on se että kun on surullinen, on aina joku kaveri joka lohduttaa.
Rento Äiti, päivitetty 4.9.2022
Alunperin julkaistu 4.5.2022: World Maternal Mental Health Day, Stronger together / Maternal Mental Health awareness week 2-8.5.2022. The power of connection.